Taustakartoitusta

Ymmärtääkseen itseään enemmän on joskus hyvä katsoa itseään historiallisesti hieman kauemmas. Muutama vuosi sitten puhuttiin taakkasiirtymästä. Muistan höristäneeni korvia, että mitäs tämä on, mielenkiintoista. Ettäkö me kannamme edeltävien sukupolvien kokemuksia kehossamme ja mielessämme sitä huomaamatta ja tiedostamatta – mielenkiintoista. Aloin ajattelemaan omaa taustaani ja sitä, että minun äitini syntyi vuonna 1923 ja hänen äitinsä vuonna 1893. Muodostavatko äitini ja isoäitini elämät vuodet ja heidän kohtaamansa asiat noiden vuosien aikana siis minun taakkasiirtymäni? Aika hurja ajatus, sillä noihin vuosiin sisältyy Suomen historiaa yli 30 vuotta Venäjän vallan alaisuudessa, koko itsenäistymisen aika sisällissotineen sekä molemmat maailmasodat ja sen jälkeinen jälleenrakennus aina hyvinvointivaltion syntymiseen asti. Äitini kuoli vasta vuonna 2005, joten hän koki vielä 1990-luvun laman ja EU:hun liittymisenkin. On jotenkin hurjaa ajatella nyt vuonna 2021 tätä 128 vuoden muodostamaa siltaa, joka isoäitini syntymästä tähän päivään on ja sitä, millaisia taakkasiirtymiä mahdan tuosta ajanjaksosta kantaakaan sisälläni. Taakkasiirtymästä on Pirkko Siltala kirjoittanut kirjassaan Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien. Taakkasiirtymällä tarkoitetaan traumaattisten kokemusten kulkeutumista sukupolvelta toiselle. Jäädessään työstämättä traumaattiset kokemukset aiheuttavat käsittelemättömiä pelkoja vaikuttaen tunneilmastoon niin perheissä kuin kansakunnissa ja jopa periytyä solujen epigeneettisten muutosten kautta. Väitetään, että vasta neljäs sukupolvi olisi vapaa ylisukupolvisista traumoista. Synnyin iäkkäiden vanhempien kuopukseksi vuonna 1968 muiden sisarusten jo irtaantuessa synnyinkodistaan omaan elämäänsä. Jossain vaiheessa kasvoin siis varsin yksin perheessäni ja tiedostin varhain sukupolvien välisen väistämättömän kuilun vanhempieni ja itseni välillä. Elimme eri maailmoissa, vaikka arjessa tietysti toisistamme huolta pitäen. Se oli surullista, mutta jälkeen päin tarkastellen elämänkokemusta laajentavaa ja kiitollisuuttakin herättävää. Puhe taakkasiirtymästä sai minut kuitenkin pohtimaan omia reagointitapojani ja resilienssiä. Miten ja miksi vanhempani reagoivat asioihin, kuten he reagoivat? Millaisia asioita he kantoivat sisällään? Mitä niistä siirtyi minulle tiedostamatta, mistä ne ovat peräisin? Äitini kuoleman jälkeen minulle valkeni, kuinka isoäiti oli hyvin traumaattisella tavalla jäänyt leskeksi juuri kun perheen kuopus, siis tätini, syntyi, ja 7-vuotias äitini ja muut sisarukset sijoitettiin sukulaisperheisiin ajan tavan mukaan. Siis erotettiin äidistään vastoin tahtoa taloudellisista ja sosiaalisista syistä! Sijoituspaikoissa he ansaitsivat olemassaolon oikeutuksensa ja elantonsa tietysti maalla elämisen käytänteiden mukaisesti tekemällä talon töitä. Äitini ei puhunut tästä lähestulkoon mitään koko yhteisen elämäntaipaleemme aikana. Jälkeen päin ajatellen tämä on shokeeraavaa ja silmiä avaavaa taakkasiirtymän valossa. Muistan kyllä vierailut minulle silloin käsittämättömän vanhojen, ankarilta ja lapsista ei niin paljoa pitävien ikääntyneiden ihmisten luona puisissa niittypihaisissa asumuksissa. Naisilla oli usein huivi päässä ja hame. Eivät ne kurjia paikkoja olleet, päinvastoin, oli kaappikelloja ja piironkeja, mutta olin kerrostaloon syntynyt kaupunkilaislapsi, joten olihan se eksoottista. Lapsuudenmuistoihini kuuluu näissä talouksissa tarjotun kaakaon maku, joka valmistettiin leivontakaakaosta veteen ilman sokeria. Toki joskus tarjottiin oikein hyvää mehua, omista marjoista tehtyä, ilman sokeria sekin. Kotona sai jo O’Boyta. Mutta en ymmärtänyt sitä, että olin vieraillut äitini sijaisvanhempien luona. Niistä asioista kerrottiin vaieten, enkä muutenkaan koskaan yltänyt keskinäistä ymmärrystä avaavaan puheyhteyteen näiden ihmisten kanssa. Äidin isosiskon lapsuudenkokemuksista kuulin hänen hautajaisissaan muisteluita siitä, miten hän ei päässyt kesäpäivänä uimaan muiden lasten kanssa, sillä hänen piti jäädä tekemään talon töitä. Tällaiset kokemukset kuuluivat siis äitini ja hänen sisarustensa sielunelämään ja kokemusmaailmaan! Onko näistä jotain siirtynyt osakseni, siis taakkasiirtymäksi minulle? En muista minulle läheisten ihmisten olleen luonteeltaan katkeria. Muistan hymyn, joka on periytynytkin ylisukupolvisesti, kun katson omia lapsiani. Muistan myös ehkä osin tiedostamattoman pyrkimyksen hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen uskon ja elämänvalintojen kautta läpivalaistuna. Muistan myös, miten koulutusta ja ammatin hankkimista korostettiin kasvatuksessa ja elämänvalinnoissa. Hyvä koulumenestykseni aivan erilaisissa oppimisympäristöissä vanhempiini verrattuna olikin asia, joka lisäsi sukupolviemme välistä kuilua. Isäni tapasi kertoa, kuinka hän kävi vain kiertokoulun ja senkin väärin päin. Äitini ja isäni kuuluivat ensimmäisten lasten joukkoon, jotka pääsivät yleisen oppivelvollisuuden piiriin 1920–30 lukujen vaihteessa. Suurimmaksi osaksi he kuitenkin tekivät kasvuvuosinaan maataloustyötä. Isäni oli kuitenkin musiikillisesti poikkeuksellisen lahjakas ja ponnisti Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin opintoihin ilman systemaattista taustakoulutusta. Valmistuttuaan hän ja äiti lähtivät ison maatalon yhteistaloudesta omaansa isäni vaihtaessa seurakuntaa aina sellaiseen kuntaan, missä lapsilla oli mahdollisuus käydä kotoa käsin seuraavan kouluasteen oppilaitosta kansakoulusta oppikouluun ja lukioon. Kiitos tästä, isä ja äiti! Jos taakkasiirtymää on sukupolvien ketjussa mukaan tarttunutkin, ainakin on saanut mahdollisuuden suunnata tarmonsa ja ymmällään olon aiheuttamaa henkilökohtaista suunnan etsimistä kouluttautumiseen.

Taustakartoitusta Read More »